Petrablogi

Kuinka luokkaan saadaan työrauha? Mitä tehdä, jos oppilas uhmaa opettajaa? Mikä kasvatustyössä on lopulta tärkeintä? Isä Mitro ja professori Timo Saloviita Jyväskylän yliopistosta avasivat näkökulmia kysymyksiin PETRA-oppimisympäristöhankkeen seminaarissa Otavan Opistolla huhtikuun alussa.

Mikäli tiedotusvälineitä on uskominen, koulujen oppilaat ovat yhä hankalampia ja opettajien työ käynyt yhä vaarallisemmaksi. Seuratessa oppilaiden häiriökäyttäytymiseen liittyvää uutisointia pitkällä aikavälillä käy kuitenkin ilmi, että sama virsi on jatkunut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
– Opettajien riski kohdata väkivaltaa työssään on keskimääräistä vähän suurempi, mutta selvästi pienempi kuin esimerkiksi ravintolatyöntekijöillä, sanoo professori Timo Saloviita Jyväskylän yliopistosta.
Tutkimuksen mukaan yli puolet opettajista kohtaa työssään oppilaiden osalta loukkaavaa käytöstä. Varsinaisen väkivallan kohtaaminen on harvinaisempaa ja yleisempää ala-asteella kuin ylä-asteella. Toisin sanoen, pienet lapset lyövät opettajaa useammin kuin isot.

Yleensä työrauhaongelmat ovat luonteeltaan lieviä ja luettavissa normaaliksi luokan “perushälyksi”. Tällaista ovat ilman lupaa puhuminen, muiden häiritseminen ja joutilaisuus. Opettajien mielestä suurin syy työrauhaongelmiin löytyy kotien kasvatustyön puutteista. Oppilaiden mielestä ongelmat johtuvat opettajan persoonasta tai hänen tavastaan opettaa. Saloviitan mukaan molemmat osapuolet ovat sekä oikeassa että väärässä.
– Kun on työrauhaongelmia, opettajat sietävät niitä aika paljon. Ei sen niin pidä mennä, hän huomauttaa.
Valtataistelua Saloviita kehottaa kuitenkin välttämään.
– Valtataistelu ei johda mihinkään. Se, että koettaa nujertaa oppilaan kovia keinoja käyttämällä on huono strategia ja johtaa siihen, että myös oppilas käyttää kovempia keinoja. Parempi strategia on kasvattaminen.

Johdonmukainen sääntökulttuuri rauhoittaa

Pohjimmiltaan työrauhan säilyttämisessä on Saloviitan mukaan kyse siitä, kuinka oppilas saadaan toimimaan opettajan haluamalla tavalla. Käytännössä tämä onnistuu kahdella tavalla: auktoriteetin tai pakkovallan avulla. Auktoriteetin varaan rakentuva tilanteen hallinta voi olla esimerkiksi traditionaalista ja karismaattista.
– Jos opettajan auktoriteetti on hukassa, sillä tarkoitetaan yleensä traditionaalista auktoriteettia. Se on korjattavissa, mutta vaatii työtä. Jokaisen opettajan täytyy rakentaa auktoriteettinsa. Suurin osa tekee sen, mutta osalta se jää kesken ja he kärsivät siitä koko uransa.

Traditionaalista auktoriteettia voi kehittää luomalla arkeen sääntöjä ja rutiineja, joita kaikki – myös opettaja – noudattavat johdonmukaisesti. Sääntöjen tueksi on mietittävä seuraamuksia, joita sääntöjen noudattamatta jättämisestä aiheutuu.
– Seuraamuksia ei saa vetää hatusta kiihtyneessä mielentilassa. Looginen seuraamus on hyvä, jotta oppilas ymmärtää, mistä se johtuu. Jos oppilas esimerkiksi myöhästyy tunnilta, looginen seuraus on, että hän jää luokkaan opettajan kanssa hetkeksi tunnin jälkeen. Tai jos sotketaan, siivotaan.
Lisäksi Saloviita kehottaa opettajia kiittämään oppilaita hyvästä käytöksestä ja koulutyöstä.
– Usein lapset haluavat opettajien huomiota. Tähän opettajat voivat vastata. Tähän pätee behavioristien ohje, että lasta ei napata pahateosta vaan hyvänteosta. Nyt opettajat antavat huomiota väärästä käyttäytymisestä, vaikka monessa tutkimuksessa on todettu, että hyvän käyttäytymisen huomioiminen hyödyttää paljon enemmän.

Paras vuorovaikutus opettajan ja oppilaiden välille syntyy kuitenkin, kun auktoriteetti perustuu vastavuoroiseen kunnioitukseen opettajan ja oppilaan välillä. Luottamuksellisen vuorovaikutuksen rakentaminen on tehokkain keino vaikuttaa myös oppilaaseen, joka uhmaa opettajaa.
– Kun oppilas tuntee, että opettaja arvostaa häntä ja on hänestä kiinnostunut, oppilas arvostaa vastavuoroisesti opettajaa, Saloviita toteaa ja korostaa, ettei karismaattisuus ole myötäsyntyistä, vaan sitä voi oppia.
– Se vaatii ystävällistä suhtautumista oppilaaseen. Se ei tarkoita kaveeraamista, vaan että opettaja osoittaa kiinnostusta oppilasta kohtaan – opettelee tuntemaan oppilaan ja keskustelee hänen kanssaan myös koulun ulkopuolisista asioista.

Ihminen itsessään on oppimisympäristö

Henkisestä ja hengellisestä oppimisympäristöstä puhumaan tulleen Isä Mitron mielestä ihminen itsessään on oppimisympäristö. Tämän vuoksi opettajien tärkein tehtävä on opastaa oppilaita löytämään itsensä.
– Olemme positiivisessa läheisriippuvuudessa toisiimme ja peilejä toinen toisillemme. Peilikasvoisuuteen sisältyy ajatus vastavuoroisuudesta: emme voi löytää itseämme löytämättä toista. Oikea itsetunto on herkkyyttä ymmärtää toisen itsetuntoa. Tätä kautta tulevat myös kyky samaistua ja myötäelää. Tämä on asia, mikä pitää opettaa myös nuorille.

Muistellessaan omia kouluaikojaan, Isä Mitro muistaa lämmöllä omia opettajiaan ja kohtaamisia heidän kanssaan.
– En olisi tässä ilman opettajiani. Opettajat panivat minut ja monet luokkatoverini ylittämään itsemme. Itse usein rajaamme omaa lahjakkuuttamme ottamalla varman päälle.
Omista kouluajoistaan hän muistaa myös luokattomuuden ja sen, että koulun käynti oli elämys. Hän kannustaa myös nykyopettajia pyrkimään siihen esimerkiksi retorisia taitojaan kehittämällä.
– Nykyisessä mediakulttuurissa tarvitaan retorisia taitoja. Lisäksi tarvitaan tiivistelmiä, että edes jotain jäisi päähän.
Isä Mitro huomauttaa myös, että oppimisen kannalta on tärkeää, että teoria ja käytäntö ovat sopusoinnussa.
– Teoria on tarkoitettu sisäistettäväksi ja vaatii mietiskelyä. Mietiskely ei kuitenkaan onnistu ilman jotain konkreettista; konkreettinen ei onnistu ilman mietiskelyn kautta tulevaa ymmärrystä.

Teksti: Nina Kurki
Kuvat: Jere Lauha

Tags: henkinen oppimisympäristö, Isä Mitro, Timo Saloviita, työrauha

This entry was posted on Perjantai, Huhtikuu 3rd, 2009 at 1:14 jpp and is filed under Internetix, koulutus, oppimisympäristö. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.